Vehreää

Kauden uurastus
vuosien työ
keväinen odotus
palkitaan myös.
Juhlitaan
ruusuilla
tanssitaan yö.
Sateen jälkeen
elämä on
juhlaakin
vihreämpää.


Runotorstain 249.

Tilapäinen

Muuttaessamme tähän taloon muistan,

kuinka syntisesti tuo lipasto painoi.

Laiskuuttaan emme sitä tyhjentäneet.

Laskimme sen alas ajatellen,

olkoon nyt tässä vähän aikaa.

Lasten kasvaessa,

murrosiän vuoristoradalla

suvun peilit särkyivät.

Sirpaleista kasasimme

hätäratkaisuksi

ohimenevän mielialahäiriön.

Vaikka lääkkeet annettiin loppuelämäksi.

Muistatko kuinka ainainen

kiire ja stressi tekemättömistä

näkyi unohtelemisina.

Lääkärin mielestä ohimenevää,

kunhan vain tekisin sillekkin asialle jotakin.

Palanut lamppu on vaihdettava uuteen,

jos haluaa valossa lukea.

Näitä katoavia, alati muuttuvia ajatuksia,

kun oikein tarkasti kaivelen,

niin se hektisin välähdys elämästäni

olet juuri sinä rakkaani.

Yhden illan hurmion jatkumo.

Yli kolmenkymmenen vuoden

takainen vappuheilani.

Runo- ja valokuvatorstain 233. haaste.

Elefantillakin on pinomuisti

Runotorstain haasteessa 232. oli tällä kertaa inspiksenä allaoleva kuva: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Stone_beauty.jpg

Viimeviikolla aiheena oli sana: poliisi, sekä sitä edeltävällä viikolla sana: lupaus.
Minulla oli lupauksista kyhäys (eri kuin tuo allaoleva), joka ei kerennyt, mutta nyt niputin kaik yhteen.

Edit 27.01.2012 ...hiukan muuntelin tuota.

Ja allaolevalla kuvalla tänvkon valokuvatorstaihin. 

 

...kivirakennelman moderni versio.

Synti

Seitsemän kuolemansyntiä ovat varhaisessa kristillisessä opetuksessa käytetty paheiden luokitus. Ne ovat ns. pääpaheita, joista muut synnit seuraavat. Seitsemän kuolemansyntiä ovat Danten jumalaisen näytelmän mukaan lajiteltuna pahimmasta laskevassa järjestyksessä näin:

1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Ylensyönti
7. Himo
.....tälläkertaa tämä torstain 219 haaste oli meikäläiselle laajudessaan niin hajottava etten meinannut saada otetta.

 

   Tämmöinen homma ruotuun runtattuna.

Lempeän hempeästi

kävellen Hän kaikille hymyillee.

Mielessään naapurin uusi auto.

Kaupan lihatiskillä otsa kurtussa,

Hän miettii,

sikanautaa vai jauhelihaa.

Kotisohvan kuninkaana makoillen,

muille neuvoja Hän huutelee.

Aavistus rahan tuoksustakin

saa verensä kiertämään.

Laiminlyötynä Hän syö itsensä yli.

Ainahan Hän hehkuu kiihkossaan,

polttaa ja palaa vimmassaan.

                             

                                             John.

Et semmoiset synnit tällä kertaa.





Vilu



Runotorstain 218. haasteeseen.

Kesäkummitus

211. Runo- ja valokuvatorstaissa.
Haastesanana on k e s ä k u m m i t u s
Haasteen taustaksi oheinen tekstilaina, jota myös voi käyttää runon innoituksena:

"Kylmä viima kohosi portaita ja puhalsi niskaani. Nyt perästäpäin epäilen, että todella hieman pelästyin; mutta silloin minusta vain tuntui, että täytyy olla hiukan varovainen. Siksi ryömin päättäväisesti vuoteen alle ja odotin.
Hetken kuluttua portaat alkoivat narista. Pieni narahdus ja sitten vielä toinen. Minä tiesin, että askelmia oli yhdeksäntoista, sillä portaiden rakentaminen oli ollut aivan erityisen työlästä (ne olivat näet kierreportaat). Laskin siis yhdeksäntoista narahdusta.
Sitten tuli taas hiljaista ja minä ajattelin: - Nyt se seisoo oven takana ... "


(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, Wsoy 1963, suom. Laila Järvinen)

Pidätin hengitystä ja kuuntelin ääneti. Se alkoi hiljalleen, yhä voimistuen, se jyskytti ovea tasaisen raskaasti ja vaativasti. Mamma se ei voinut olla. Hänen askelluksensa rytmin olisin tunnistanut eikä hän varmasti tao ovea tuolla lailla. Tiedän oven olevan vankkaa rakennetta mutta sen vanha lukko huolestutti. Se oli löytynyt rannalta puoliksi hiekkaan hautautuneena ja se oli ollut kovin ruosteinen. Sen kieli jäi usein puolitiehen. Vuoteen alla makaaminen alkoi tuntua huonolta ajatukselta. Siellä oli pölyistä ja ahdasta. Hikihelmet valuivat otsallani. Jos tuo, mikä lie, saa oven auki, niin minähän olen täällä satimessa. Parempi kohdata moinen mikä lie silmästä silmään ja toivoa vain parasta. ”Älä nyt ovea riko!” huusin kaikella rohkeudella mitä minulla sillä hetkellä oli. Ääneni vain kuulosti kovin pieneltä. Huusinko laisinkaan vai vain ajatuksissani? Ryömin pois vuoteen alta ja seisoin ääneti kuulostellen. Nyt ei kuulunut mitään. Hiljaa hiivin oven luo. Painoin korvani kiinni sen tammipuiseen pintaan. Kuului vain etäisen tuulen vaimeaa kohinaa. Olin varma, että se jokin, mikä lie, seisoi juuri nyt oven toisella puolella ja kuunteli samoin korva kiinni ovessa. Ihan kuulin sen sydämen lyönnitkin. Mitä ihmettä minä nyt teen? En ollut kuullut narahduksia jotka olisivat kertoneet poistumisesta, joten ihan varmasti se on juuri nyt oven takana. Ajatus puistatti niin, että olisiko sittenkin viisaampaa palata takaisin vuoteen alle piiloon. Hetken mietittyäni päädyin ajatukseen; parempi kohdata mikä liekään pystyssä päin ja hattu päässä. Niin missäs se hattuni onkaan? Jaahah, näkyy pudonneen lattialle sängyn viereen.. Hain ja painoin sen päättäväisesti päähäni. Otin tuiman ilmeen ja tempaisin oven yhdellä riuhtaisulla auki. Ei ketään. Katsoin joka suuntaan rappusten ylätasanteella sekä kurkistin portaikkoon. Ei ketään. ”Onko täällä ketään?” huikkasin. Ei vastausta. Laskeuduin ne yhdeksäntoista narisevaa rappusta alakertaan joka narahduksen laskien, varmistuakseni niiden määrästä. Alhaalla havaitsin ulko-oven olevan auki. Menin ovesta ulos kuistille ja huomasin auringon jo paistavan korkealla.

”Hyvää huomenta pappa!” kuulin äänen sanovan. Käännyin katsomaan. ”Tänään sinä nukuitkin harvinaisen pitkään. Et nähnyt kaunista auringonnousua”. Hämmästyin, mammahan se siinä istui kuistin pöydän ääressä nauttimassa aamupalaansa. ”Huomenta, huomenta ystäväin” vastasin. Mamma ei siis tiennyt, että olin jo ollut aikaisemmin jalkeilla. Istuuduin samoin pöydän ääreen kysyen.”Näitkös sinä sitä?”. Mamma ryysti kupista ja kysyi ”Niin mitä?”

Hän ei siis ollut huomannut mitään tai ketään. Tämähän on kovin kummallista. Ehkä on parempi olla enää ajattelematta koko asiaa. Kaadoin kahvia kuppiini ja avasin aamun lehden. Silmiini osui heti pieni ilmoitus, `Kirjoita tarina kesäkummituksesta ja voita matka etelään`. Jähmetyin välittömästi aavistaen asioilla olevan sittenkin merkitystä. Jos se, mikä lie, olikin ollut kummitus, joka halusi minun tulevan alas lukemaan juuri tätä lehteä. Niin sen täytyy olla kun asiaa nyt tarkemmin ajattelen, kaikkihan on ihan selvää. Kummitus haluaa, että kirjoitan siitä tuohon lehteen. No hyvä, juonpa ensin aamukahvini ja sitten menen heti kirjoittamaan kaiken ylös, niin saan tämänkin päivän järjestykseen. Tästähän tulee oikein mukavanoloinen ja lämmin kesäpäivä.

Kuoppia etsimässä

Viikko mennä hurahti Ilman minkäänlaisia ajatuksia aiheesta.

Käväisen työpäivän ilokseni ruokatunnilla paikallisessa musiikkikirjastossa.

Palautin BuenaVistaSocialClub  dvd:n haikein mielin, kahden viikon laina kuukausia myöhässä.Maksoin sakot saadakseni lainausoikeuteni takaisin. Olen viimeisien vuosien aikana oppinut tavan kuunnella musiikkia kuulokkeilla työn ohessa. On mukavaa istua toimistolla kaikkien nähden ja silti olla aivan muualla omassa kuopassa muilta piilossa.

Alkuaikoina valikoin levyt, nykyisin nappaan pinon sieltä täältä, musiikilliset sudenkuopat saattavat vain piristää.

Kirjastolle tullessa huomasin Valtakadun muuttuneen markkinakaduksi. Ihmisvilinä ja torimeininki imivät mukaansa. Palaan töihin myöhemmin, tori on täynnä mitä herkullisimmin tuoksuvia houkutuksia. Muikkuja valkokastikkeessa Pepsin kera, outo yhdistelmä mutta maistui hyvältä. Sulauduin torikahvion pöytään nautiskelemaan päivän kuumuudesta. Yksin ollessa kuulin paljon sanoja, ei valiteta kuumuudesta, talvella on kuitenkin toisin. Ihmiset puhuivat vilkkaasti keskenään hymyssä suin. Toritelttojen varjoissa kaupustelijat olivat ihmeen hiljaisia, ei kuulunut huuteluja kaupankäyntiin. Kuumuusko sen teki kun kauppa ei käy. Mietin ajatusta kuopan kaivamisesta kuumalla säällä.Se ei oikein tuntunut hyvältä. Katselen vilinän vähäpukeisia naisia, heidän kutkuttavasti liikkuvia pintoja. Kuopan reunalla soitan rakkaalleni. Hänellä on vaikea päivä tyttäreni kanssa. Tyttö on lähdössä huomenna interrailaamaan, kaikki vielä pakkaamatta, neuvoa ja ohjeita kysellään mutta ei niitä oteta vastaan. Passipussia ei löydy mistään. Näen edessäni maailmankaupan toriteltan, siellä roikkuu peilikirjailtuja pusseja, lupaan tuoda parikin tullessani.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, ei anna rauhaa, ei edes kotona. Illalla menen kuumuuden ajamana suihkuun. Katselen veden juoksua vatsan yli, tuo saisi kernaasti olla kuoppa. Vedän henkeä, vain tasaista. Kauanko menee hiilihydraatittomalla vatsan saamiseksi edes pienen pieneksi kuopaksi.Peilistä edestäpäin katsoessa sitä ei huomaa mutta se sivukuva. Maailma on niin täynnä kaikenmaailman nautintoja, kuka ne kaikki kuopat kiertää jaksaa.

Nukkumaan mennessäni huomaan lattialla, sängyn päädyssä, pienen kirjapinon. Olin jo melkein unohtanut, sain rakkailtani lahjaksi runokirjoja. Olin iloissani, virinnyt kiinnostukseni on siis noteerattu mutta toisaalta olin hieman pettynyt, eivät olleet juuri niitä tiettyjä joita olisin halunnut. Luin iltalukemiseksi yhden. Sen jossa nainen ihmetteli, jos niin hyvä ja kuuliainen, vastuunsa tunteva ja vastuunsa kantava ihminen, kunnon mies, jättäisi hänet. Nainen ei ihmettelisi sitä, jos mies jättäisi hänet, hänhän on kunnon mies. Tähän kuoppaan nukahdin.