Säde,
aamun saraste,
päivän loiste.
Illalla taivaan maalaa,
öisin tähtenä tuikkii.
Säteet,
ne auringosta
sironneet ja
maailmaan karanneet,
valaisevat,
kuten
jokeltelevan vauvan
heleät naurut,
hymyt ja silmien
ilonpilkahdukset.
Kuvakollaasissa ihailin arkkitehtuurista näkemystä ja valon kulun huomioimisesta rakennuksen sisätiloissa.
Oikein harmittaa kun nykyisin moista kauneutta ei hallita, eikä tehdä, vaikka olisi pelit ja vermeet.
Toisenlainen säde:
Joskus havaitsen ihmisillä loisteen,
jota ei silmillä näe,
kuten päässä olevan hatun näkee.
Tämä loiste seuraa näitä ihmisiä
kaikkialle, se on heidän omansa.
Useimmiten huomaan sen heti,
ensihymyssä, katseessa tai heidän puuhassaan
ja toisinaan havahdun asiaan jälkikäteen.
Toisilla tämä säde hohtaa juuri ja juuri,
aistittavan himmeästi.
Ja eräillä, sen hehku on niin voimakasta,
että sen näkee vanhoissa luokkakuvissakin.
Harmillisesti se voi kadota ja joskus näen sen sellaisilla,
joilla en olisi luullut sitä olevan.
Yleensä ihmiset eivät itse tiedosta tätä sädekehäänsä,
mutta olen havainnut, että jotkut eläimet ja varsinkin
pienet lapset, tulevat hyvinkin mutkattomasti tälläisen ihmisen
lähelle ja sanovat, ota mut syliin.