säde

Säde,

aamun saraste,

päivän loiste.

Illalla taivaan maalaa,

öisin tähtenä tuikkii.

Säteet,

ne auringosta

sironneet ja

maailmaan karanneet,

valaisevat,

kuten

jokeltelevan vauvan

heleät naurut,

hymyt ja silmien

ilonpilkahdukset.

Kuvakollaasissa ihailin arkkitehtuurista näkemystä ja valon kulun huomioimisesta rakennuksen sisätiloissa. 

Oikein harmittaa kun nykyisin moista kauneutta ei hallita, eikä tehdä, vaikka olisi pelit ja vermeet.

Toisenlainen säde:

Joskus havaitsen ihmisillä loisteen,

jota ei silmillä näe,

kuten päässä olevan hatun näkee.

Tämä loiste seuraa näitä ihmisiä

kaikkialle, se on heidän omansa.

Useimmiten huomaan sen heti,

ensihymyssä, katseessa tai heidän puuhassaan

ja toisinaan havahdun asiaan jälkikäteen.

Toisilla tämä säde hohtaa juuri ja juuri,

aistittavan himmeästi.

Ja eräillä, sen hehku on niin voimakasta,

että sen näkee vanhoissa luokkakuvissakin.

Harmillisesti se voi kadota ja joskus näen sen sellaisilla,

joilla en olisi luullut sitä olevan.

Yleensä ihmiset eivät itse tiedosta tätä sädekehäänsä,

mutta olen havainnut, että jotkut eläimet ja varsinkin

pienet lapset, tulevat hyvinkin mutkattomasti tälläisen ihmisen

lähelle ja sanovat, ota mut syliin.

                                                                                                          Näin torstain haasteeseen.