Tilapäinen

Muuttaessamme tähän taloon muistan,

kuinka syntisesti tuo lipasto painoi.

Laiskuuttaan emme sitä tyhjentäneet.

Laskimme sen alas ajatellen,

olkoon nyt tässä vähän aikaa.

Lasten kasvaessa,

murrosiän vuoristoradalla

suvun peilit särkyivät.

Sirpaleista kasasimme

hätäratkaisuksi

ohimenevän mielialahäiriön.

Vaikka lääkkeet annettiin loppuelämäksi.

Muistatko kuinka ainainen

kiire ja stressi tekemättömistä

näkyi unohtelemisina.

Lääkärin mielestä ohimenevää,

kunhan vain tekisin sillekkin asialle jotakin.

Palanut lamppu on vaihdettava uuteen,

jos haluaa valossa lukea.

Näitä katoavia, alati muuttuvia ajatuksia,

kun oikein tarkasti kaivelen,

niin se hektisin välähdys elämästäni

olet juuri sinä rakkaani.

Yhden illan hurmion jatkumo.

Yli kolmenkymmenen vuoden

takainen vappuheilani.

Runo- ja valokuvatorstain 233. haaste.

Elefantillakin on pinomuisti

Runotorstain haasteessa 232. oli tällä kertaa inspiksenä allaoleva kuva: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Stone_beauty.jpg

Viimeviikolla aiheena oli sana: poliisi, sekä sitä edeltävällä viikolla sana: lupaus.
Minulla oli lupauksista kyhäys (eri kuin tuo allaoleva), joka ei kerennyt, mutta nyt niputin kaik yhteen.

Edit 27.01.2012 ...hiukan muuntelin tuota.

Ja allaolevalla kuvalla tänvkon valokuvatorstaihin. 

 

...kivirakennelman moderni versio.

Vilu



Runotorstain 218. haasteeseen.

Illan hiljaisuus

 

Vihdoinkin työntäyteinen päivä takana.

Aurinko laski hiljaisuuden lastenhuoneeseen.

Sälekaihtimia sulkiessani huomasin täydenkuun nousevan.

Sen oranssinvärinen roihu paloi odotuksessani.

Sytytit lukunurkassasi lampun,asetuit mukavasti ja

avasit keskenjääneen kirjasi.

Pesun jälkeen hiivin peiton alle. Tiikerin lailla odotan,

kohta löytäisit sen, punaisella kirjoitetun viestini.

Enää kaksikymmentä sivua meren kohinaa pitkällä hiljaisella rannalla.

                                                                       J©hn

Torstain 208. haasteseen

säde

Säde,

aamun saraste,

päivän loiste.

Illalla taivaan maalaa,

öisin tähtenä tuikkii.

Säteet,

ne auringosta

sironneet ja

maailmaan karanneet,

valaisevat,

kuten

jokeltelevan vauvan

heleät naurut,

hymyt ja silmien

ilonpilkahdukset.

Kuvakollaasissa ihailin arkkitehtuurista näkemystä ja valon kulun huomioimisesta rakennuksen sisätiloissa. 

Oikein harmittaa kun nykyisin moista kauneutta ei hallita, eikä tehdä, vaikka olisi pelit ja vermeet.

Toisenlainen säde:

Joskus havaitsen ihmisillä loisteen,

jota ei silmillä näe,

kuten päässä olevan hatun näkee.

Tämä loiste seuraa näitä ihmisiä

kaikkialle, se on heidän omansa.

Useimmiten huomaan sen heti,

ensihymyssä, katseessa tai heidän puuhassaan

ja toisinaan havahdun asiaan jälkikäteen.

Toisilla tämä säde hohtaa juuri ja juuri,

aistittavan himmeästi.

Ja eräillä, sen hehku on niin voimakasta,

että sen näkee vanhoissa luokkakuvissakin.

Harmillisesti se voi kadota ja joskus näen sen sellaisilla,

joilla en olisi luullut sitä olevan.

Yleensä ihmiset eivät itse tiedosta tätä sädekehäänsä,

mutta olen havainnut, että jotkut eläimet ja varsinkin

pienet lapset, tulevat hyvinkin mutkattomasti tälläisen ihmisen

lähelle ja sanovat, ota mut syliin.

                                                                                                          Näin torstain haasteeseen.

Eteenpäin

Tässä ihmeiden maailmassa kohtaamme rikautta rakkautta monenlaisia onnenkantamoisia. Löydämme aarteita enimmäkseen vain tyhjyyttä. Joskus menetämme kaiken kuin Afrikan tähdessä. Kävi miten kävi. Etsiessämme kuljemme eteenpäin kunnes löydämme sen oikean.