Muuttaessamme tähän taloon muistan,
kuinka syntisesti tuo lipasto painoi.
Laiskuuttaan emme sitä tyhjentäneet.
Laskimme sen alas ajatellen,
olkoon nyt tässä vähän aikaa.
Lasten kasvaessa,
murrosiän vuoristoradalla
suvun peilit särkyivät.
Sirpaleista kasasimme
hätäratkaisuksi
ohimenevän mielialahäiriön.
Vaikka lääkkeet annettiin loppuelämäksi.
Muistatko kuinka ainainen
kiire ja stressi tekemättömistä
näkyi unohtelemisina.
Lääkärin mielestä ohimenevää,
kunhan vain tekisin sillekkin asialle jotakin.
Palanut lamppu on vaihdettava uuteen,
jos haluaa valossa lukea.
Näitä katoavia, alati muuttuvia ajatuksia,
kun oikein tarkasti kaivelen,
niin se hektisin välähdys elämästäni
olet juuri sinä rakkaani.
Yhden illan hurmion jatkumo.
Yli kolmenkymmenen vuoden
takainen vappuheilani.
