Vehreää

Kauden uurastus
vuosien työ
keväinen odotus
palkitaan myös.
Juhlitaan
ruusuilla
tanssitaan yö.
Sateen jälkeen
elämä on
juhlaakin
vihreämpää.


Runotorstain 249.

Tilapäinen

Muuttaessamme tähän taloon muistan,

kuinka syntisesti tuo lipasto painoi.

Laiskuuttaan emme sitä tyhjentäneet.

Laskimme sen alas ajatellen,

olkoon nyt tässä vähän aikaa.

Lasten kasvaessa,

murrosiän vuoristoradalla

suvun peilit särkyivät.

Sirpaleista kasasimme

hätäratkaisuksi

ohimenevän mielialahäiriön.

Vaikka lääkkeet annettiin loppuelämäksi.

Muistatko kuinka ainainen

kiire ja stressi tekemättömistä

näkyi unohtelemisina.

Lääkärin mielestä ohimenevää,

kunhan vain tekisin sillekkin asialle jotakin.

Palanut lamppu on vaihdettava uuteen,

jos haluaa valossa lukea.

Näitä katoavia, alati muuttuvia ajatuksia,

kun oikein tarkasti kaivelen,

niin se hektisin välähdys elämästäni

olet juuri sinä rakkaani.

Yhden illan hurmion jatkumo.

Yli kolmenkymmenen vuoden

takainen vappuheilani.

Runo- ja valokuvatorstain 233. haaste.

Elefantillakin on pinomuisti

Runotorstain haasteessa 232. oli tällä kertaa inspiksenä allaoleva kuva: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Stone_beauty.jpg

Viimeviikolla aiheena oli sana: poliisi, sekä sitä edeltävällä viikolla sana: lupaus.
Minulla oli lupauksista kyhäys (eri kuin tuo allaoleva), joka ei kerennyt, mutta nyt niputin kaik yhteen.

Edit 27.01.2012 ...hiukan muuntelin tuota.

Ja allaolevalla kuvalla tänvkon valokuvatorstaihin. 

 

...kivirakennelman moderni versio.

Synti

Seitsemän kuolemansyntiä ovat varhaisessa kristillisessä opetuksessa käytetty paheiden luokitus. Ne ovat ns. pääpaheita, joista muut synnit seuraavat. Seitsemän kuolemansyntiä ovat Danten jumalaisen näytelmän mukaan lajiteltuna pahimmasta laskevassa järjestyksessä näin:

1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Ylensyönti
7. Himo
.....tälläkertaa tämä torstain 219 haaste oli meikäläiselle laajudessaan niin hajottava etten meinannut saada otetta.

 

   Tämmöinen homma ruotuun runtattuna.

Lempeän hempeästi

kävellen Hän kaikille hymyillee.

Mielessään naapurin uusi auto.

Kaupan lihatiskillä otsa kurtussa,

Hän miettii,

sikanautaa vai jauhelihaa.

Kotisohvan kuninkaana makoillen,

muille neuvoja Hän huutelee.

Aavistus rahan tuoksustakin

saa verensä kiertämään.

Laiminlyötynä Hän syö itsensä yli.

Ainahan Hän hehkuu kiihkossaan,

polttaa ja palaa vimmassaan.

                             

                                             John.

Et semmoiset synnit tällä kertaa.





Vilu



Runotorstain 218. haasteeseen.

Kesäkummitus

211. Runo- ja valokuvatorstaissa.
Haastesanana on k e s ä k u m m i t u s
Haasteen taustaksi oheinen tekstilaina, jota myös voi käyttää runon innoituksena:

"Kylmä viima kohosi portaita ja puhalsi niskaani. Nyt perästäpäin epäilen, että todella hieman pelästyin; mutta silloin minusta vain tuntui, että täytyy olla hiukan varovainen. Siksi ryömin päättäväisesti vuoteen alle ja odotin.
Hetken kuluttua portaat alkoivat narista. Pieni narahdus ja sitten vielä toinen. Minä tiesin, että askelmia oli yhdeksäntoista, sillä portaiden rakentaminen oli ollut aivan erityisen työlästä (ne olivat näet kierreportaat). Laskin siis yhdeksäntoista narahdusta.
Sitten tuli taas hiljaista ja minä ajattelin: - Nyt se seisoo oven takana ... "


(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, Wsoy 1963, suom. Laila Järvinen)

Pidätin hengitystä ja kuuntelin ääneti. Se alkoi hiljalleen, yhä voimistuen, se jyskytti ovea tasaisen raskaasti ja vaativasti. Mamma se ei voinut olla. Hänen askelluksensa rytmin olisin tunnistanut eikä hän varmasti tao ovea tuolla lailla. Tiedän oven olevan vankkaa rakennetta mutta sen vanha lukko huolestutti. Se oli löytynyt rannalta puoliksi hiekkaan hautautuneena ja se oli ollut kovin ruosteinen. Sen kieli jäi usein puolitiehen. Vuoteen alla makaaminen alkoi tuntua huonolta ajatukselta. Siellä oli pölyistä ja ahdasta. Hikihelmet valuivat otsallani. Jos tuo, mikä lie, saa oven auki, niin minähän olen täällä satimessa. Parempi kohdata moinen mikä lie silmästä silmään ja toivoa vain parasta. ”Älä nyt ovea riko!” huusin kaikella rohkeudella mitä minulla sillä hetkellä oli. Ääneni vain kuulosti kovin pieneltä. Huusinko laisinkaan vai vain ajatuksissani? Ryömin pois vuoteen alta ja seisoin ääneti kuulostellen. Nyt ei kuulunut mitään. Hiljaa hiivin oven luo. Painoin korvani kiinni sen tammipuiseen pintaan. Kuului vain etäisen tuulen vaimeaa kohinaa. Olin varma, että se jokin, mikä lie, seisoi juuri nyt oven toisella puolella ja kuunteli samoin korva kiinni ovessa. Ihan kuulin sen sydämen lyönnitkin. Mitä ihmettä minä nyt teen? En ollut kuullut narahduksia jotka olisivat kertoneet poistumisesta, joten ihan varmasti se on juuri nyt oven takana. Ajatus puistatti niin, että olisiko sittenkin viisaampaa palata takaisin vuoteen alle piiloon. Hetken mietittyäni päädyin ajatukseen; parempi kohdata mikä liekään pystyssä päin ja hattu päässä. Niin missäs se hattuni onkaan? Jaahah, näkyy pudonneen lattialle sängyn viereen.. Hain ja painoin sen päättäväisesti päähäni. Otin tuiman ilmeen ja tempaisin oven yhdellä riuhtaisulla auki. Ei ketään. Katsoin joka suuntaan rappusten ylätasanteella sekä kurkistin portaikkoon. Ei ketään. ”Onko täällä ketään?” huikkasin. Ei vastausta. Laskeuduin ne yhdeksäntoista narisevaa rappusta alakertaan joka narahduksen laskien, varmistuakseni niiden määrästä. Alhaalla havaitsin ulko-oven olevan auki. Menin ovesta ulos kuistille ja huomasin auringon jo paistavan korkealla.

”Hyvää huomenta pappa!” kuulin äänen sanovan. Käännyin katsomaan. ”Tänään sinä nukuitkin harvinaisen pitkään. Et nähnyt kaunista auringonnousua”. Hämmästyin, mammahan se siinä istui kuistin pöydän ääressä nauttimassa aamupalaansa. ”Huomenta, huomenta ystäväin” vastasin. Mamma ei siis tiennyt, että olin jo ollut aikaisemmin jalkeilla. Istuuduin samoin pöydän ääreen kysyen.”Näitkös sinä sitä?”. Mamma ryysti kupista ja kysyi ”Niin mitä?”

Hän ei siis ollut huomannut mitään tai ketään. Tämähän on kovin kummallista. Ehkä on parempi olla enää ajattelematta koko asiaa. Kaadoin kahvia kuppiini ja avasin aamun lehden. Silmiini osui heti pieni ilmoitus, `Kirjoita tarina kesäkummituksesta ja voita matka etelään`. Jähmetyin välittömästi aavistaen asioilla olevan sittenkin merkitystä. Jos se, mikä lie, olikin ollut kummitus, joka halusi minun tulevan alas lukemaan juuri tätä lehteä. Niin sen täytyy olla kun asiaa nyt tarkemmin ajattelen, kaikkihan on ihan selvää. Kummitus haluaa, että kirjoitan siitä tuohon lehteen. No hyvä, juonpa ensin aamukahvini ja sitten menen heti kirjoittamaan kaiken ylös, niin saan tämänkin päivän järjestykseen. Tästähän tulee oikein mukavanoloinen ja lämmin kesäpäivä.

Kuoppia etsimässä

Viikko mennä hurahti Ilman minkäänlaisia ajatuksia aiheesta.

Käväisen työpäivän ilokseni ruokatunnilla paikallisessa musiikkikirjastossa.

Palautin BuenaVistaSocialClub  dvd:n haikein mielin, kahden viikon laina kuukausia myöhässä.Maksoin sakot saadakseni lainausoikeuteni takaisin. Olen viimeisien vuosien aikana oppinut tavan kuunnella musiikkia kuulokkeilla työn ohessa. On mukavaa istua toimistolla kaikkien nähden ja silti olla aivan muualla omassa kuopassa muilta piilossa.

Alkuaikoina valikoin levyt, nykyisin nappaan pinon sieltä täältä, musiikilliset sudenkuopat saattavat vain piristää.

Kirjastolle tullessa huomasin Valtakadun muuttuneen markkinakaduksi. Ihmisvilinä ja torimeininki imivät mukaansa. Palaan töihin myöhemmin, tori on täynnä mitä herkullisimmin tuoksuvia houkutuksia. Muikkuja valkokastikkeessa Pepsin kera, outo yhdistelmä mutta maistui hyvältä. Sulauduin torikahvion pöytään nautiskelemaan päivän kuumuudesta. Yksin ollessa kuulin paljon sanoja, ei valiteta kuumuudesta, talvella on kuitenkin toisin. Ihmiset puhuivat vilkkaasti keskenään hymyssä suin. Toritelttojen varjoissa kaupustelijat olivat ihmeen hiljaisia, ei kuulunut huuteluja kaupankäyntiin. Kuumuusko sen teki kun kauppa ei käy. Mietin ajatusta kuopan kaivamisesta kuumalla säällä.Se ei oikein tuntunut hyvältä. Katselen vilinän vähäpukeisia naisia, heidän kutkuttavasti liikkuvia pintoja. Kuopan reunalla soitan rakkaalleni. Hänellä on vaikea päivä tyttäreni kanssa. Tyttö on lähdössä huomenna interrailaamaan, kaikki vielä pakkaamatta, neuvoa ja ohjeita kysellään mutta ei niitä oteta vastaan. Passipussia ei löydy mistään. Näen edessäni maailmankaupan toriteltan, siellä roikkuu peilikirjailtuja pusseja, lupaan tuoda parikin tullessani.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, ei anna rauhaa, ei edes kotona. Illalla menen kuumuuden ajamana suihkuun. Katselen veden juoksua vatsan yli, tuo saisi kernaasti olla kuoppa. Vedän henkeä, vain tasaista. Kauanko menee hiilihydraatittomalla vatsan saamiseksi edes pienen pieneksi kuopaksi.Peilistä edestäpäin katsoessa sitä ei huomaa mutta se sivukuva. Maailma on niin täynnä kaikenmaailman nautintoja, kuka ne kaikki kuopat kiertää jaksaa.

Nukkumaan mennessäni huomaan lattialla, sängyn päädyssä, pienen kirjapinon. Olin jo melkein unohtanut, sain rakkailtani lahjaksi runokirjoja. Olin iloissani, virinnyt kiinnostukseni on siis noteerattu mutta toisaalta olin hieman pettynyt, eivät olleet juuri niitä tiettyjä joita olisin halunnut. Luin iltalukemiseksi yhden. Sen jossa nainen ihmetteli, jos niin hyvä ja kuuliainen, vastuunsa tunteva ja vastuunsa kantava ihminen, kunnon mies, jättäisi hänet. Nainen ei ihmettelisi sitä, jos mies jättäisi hänet, hänhän on kunnon mies. Tähän kuoppaan nukahdin.

Illan hiljaisuus

 

Vihdoinkin työntäyteinen päivä takana.

Aurinko laski hiljaisuuden lastenhuoneeseen.

Sälekaihtimia sulkiessani huomasin täydenkuun nousevan.

Sen oranssinvärinen roihu paloi odotuksessani.

Sytytit lukunurkassasi lampun,asetuit mukavasti ja

avasit keskenjääneen kirjasi.

Pesun jälkeen hiivin peiton alle. Tiikerin lailla odotan,

kohta löytäisit sen, punaisella kirjoitetun viestini.

Enää kaksikymmentä sivua meren kohinaa pitkällä hiljaisella rannalla.

                                                                       J©hn

Torstain 208. haasteseen

säde

Säde,

aamun saraste,

päivän loiste.

Illalla taivaan maalaa,

öisin tähtenä tuikkii.

Säteet,

ne auringosta

sironneet ja

maailmaan karanneet,

valaisevat,

kuten

jokeltelevan vauvan

heleät naurut,

hymyt ja silmien

ilonpilkahdukset.

Kuvakollaasissa ihailin arkkitehtuurista näkemystä ja valon kulun huomioimisesta rakennuksen sisätiloissa. 

Oikein harmittaa kun nykyisin moista kauneutta ei hallita, eikä tehdä, vaikka olisi pelit ja vermeet.

Toisenlainen säde:

Joskus havaitsen ihmisillä loisteen,

jota ei silmillä näe,

kuten päässä olevan hatun näkee.

Tämä loiste seuraa näitä ihmisiä

kaikkialle, se on heidän omansa.

Useimmiten huomaan sen heti,

ensihymyssä, katseessa tai heidän puuhassaan

ja toisinaan havahdun asiaan jälkikäteen.

Toisilla tämä säde hohtaa juuri ja juuri,

aistittavan himmeästi.

Ja eräillä, sen hehku on niin voimakasta,

että sen näkee vanhoissa luokkakuvissakin.

Harmillisesti se voi kadota ja joskus näen sen sellaisilla,

joilla en olisi luullut sitä olevan.

Yleensä ihmiset eivät itse tiedosta tätä sädekehäänsä,

mutta olen havainnut, että jotkut eläimet ja varsinkin

pienet lapset, tulevat hyvinkin mutkattomasti tälläisen ihmisen

lähelle ja sanovat, ota mut syliin.

                                                                                                          Näin torstain haasteeseen.

rieha

 

PÖRRÖISEN PEHMEÄT KISSAT

ODOTTAVAT

PIENTEN NOITIEN

LOITSUJA

MITEN NE PIISKAAVATKAAN

ONNEA JA ILOA

TÄTÄ PÄIVÄÄ ON ODOTELTU

VALMISTELTU

OKSIN KORISTELLUIN

OLETTEKO VALMIITA?

MESSUJEN JÄLKEEN

ALKAA

LASTEN VÄRIKÄS RIEHA.

Hyvää pääsiäistä! t.John

menneen torstain 195.haaste; rieha

Oudoilla ovilla

 

Menneitä haasteita haikailessa,

huomasin,

noista ovista

olen aikaisemminkin

käynyt.

Menneen runotorstain 194.haaste; oudoilla ovilla

Tällähänonväliä

Runotorstaissa haaste 203. hälläväliä 

Pii-iitkästä ilosta

palasin kuin kotio.

Saan taas tehdä

näitä,

työn ohessa,

takkuavalla kameralla,

vanhalla kaavalla

mutta kahta

lastenlasta

onnellisempana :)

                    Kevättä Kaikille ! t.John

 

Rakastua vs. pakahtua onnesta.

Muistan kuinka nuorena tapasin Sinut.

Mistään hommasta ei sinä päivänä,

eikä seuraavanaakaan,

tahtonut tulla mitään.

Äsken sain kännyyni

4d kuvan,

2,8 ja 3 kiloisista,

eikä tänpäivän hommasta

tule yhtään mitään.

Tästä eteenpäin,

viikko kerrallaan,

oudon odottavassa,

onnellisessa tilassa.

                          John:)

Ahneus

 

Torstain 185. haaste: ahneus

Isänpäivänkortti

Torstain 184 haaste:

            isä

Isällä oli saappaanvarret
korkeammalla kuin minulla.
Pintajään pettäessä allamme,
se oli aina minun saappaani
jotka hörppivät jäähileisen
kylmää vettä.
Isällä oli pidempi liuku ja
vahvempi potku hiihtäessämme.
Tiesin, että kun en poikkea ladulta,
niin en eksy yksikseni pimeään metsään.
Yhdeksänvuotiaana heräsin maailmaan,
isä muuttui sohvaperunaksi, äijäksi,
vieläpä hulluksi sellaiseksi.
Se on saanut sodassa
kranaatinsirpaleen päähänsä,
diagnosoi äiti.
Vanhat miehet eivät mene lääkäriin,
luulevat vielä hulluksi.
Se ja sama, elämä meni niin hulluksi,
että erosivat, onneksi.


.......
viikonlopun isänpäivää meillä
lähestyttiin näin....
         isä,
tänään koulussa oli ihan tylsää,
oikeastaan mä voisin jo lopettaa
koko koulunkäynnin.
Mä en enää mene sinne.
Koulussa valmistauduttiin tulevaan
viikonloppuun tekemällä isälle
onnittelukortti. 
No se pysähty siihen ja kysy
että kummallekkos sä teet
ja kun mä en heti oikeen
tiennyt niin se sano, että
tee molemmille.
Ekaluokkalainen joutui prosessoimaan asioita
joita hänen ikätasoisensa ei normaalisti tarvitse.
Laps miettii ja mietti, että tekisikö kortin isälle
joka lukee iltasadut, kuljettaa kouluun ja on
aina komentelemassa
vai isälle joka kaks kolme kertaa vuodessa
tulee suomeen siten, että saan olla hänen
kanssaan muutaman päivän.
Vai sillekkö jota oikea äitini sanoo nyt isäkseni,
sille jota en oikeestaan tunne vai sillekkö
jota en ole enää nähnyt, mutta sitäkin
oikea äitini sanoi isäkseni.
Äiti kyllä sanoi, että ne ovat äitini miesystäviä,
heille ei tarttis mitään kortteja tehdä.  
Ensin mä aloin piirtään päivänkakkaraa,
mutta se meni hieman pieleen joten suttasin sen yli.
Sitten tein toisen, siitäkin tuli ruma musta läiskä,
mä heitin senkin roskiin.
Mä tein koko roskiksen täyteen.
Laps hermostui ja oli jännitteinen
kun muut esittelivät jo luomuksiaan opettajalle.
Aika alkoi loppua ja niinpä
hän yritti pinnistellä koko tahdonvoimallaan
kuin isoakin pissahätää pidätellen.
Aina eivät opettajat huomaa märkiä housuja,
eivätkä asiayhteyksiä.


isänpäivänkortti
Näitä moneen kertaan tehtyjä
rypisteltyjä
palasiksi revittyjä,
teipillä korjattuja
onnittelukortteja,
jotka hukataan vielä
isänpäivän aamunakin.
Näitä viime hetkellä
pikaisesti tehtyjä,
olen vastaanottanut
tippa silmäkulmassa
tietäen, miten suurella
voimainponnistuksella
ne on tehty.

                         t:John


ps. tänä aamuna laps meni jo ihan reippain mielin kouluun :)

Havaittu on

Runotorstain ja Valokuvatorstain 183 haasteeseen.

 


Malliavaruudessa törmätty, elämässä koettu.
Bittijonot surraa kui hormoonit hyrrää.
Käyttöopas auttais,
ehkä,
niinkuin jaettu tiskivuoro.
Olisiko se oiennut ?-merkki?.
Ei,
ohjelma ei kysele,
kuten rakas kotona.
Mitäs oot taas mennyt tekemään?
Ohjelma infoo punaasella,
teit jotain sopimatonta,
ristiriitaista aiempaan nähden.
Kotosalla ?-merkkiä
ellei ossoo selvittää,
se herkäst muuttuu !-merkiks.
Ristiriidat kuormittavat, tekevät
elämän hankalaksi,
lopulta kaataen kaiken,
myös koneen.
Havaittu on,
huomaa mut !-merkki!

Sehän on kuin 
kädetön mies,
hirtetty nilkoista,
pää alaspäin.




                         t. John

ps. 11.11.2010 oli pakko editoida lisä tuohon loppuun, kun löysin niitä muistilappuja :)

Mahdoton paikka

Avaisitteko suun, kiitos.
Vielä vähän isommalle.
Noin, nyt on hyvä.
Missäs se ongelma,
ai ai tuossahan se,
dee neljä kuus
ja purtu näköjään halki.
Tässähän oli se mahdoton paikka.
Oivoi, aukaistaan vaan loputkin
ja laitetaan uusiksi.
Puudutetaanko.
No nyt jos sais ooikeein isoks,
vielä vaan enempi, kiitos,  nyt on hyvä.




Runotorstain 182. haasteeseen


 

181. En tiedä mitään

En tiedä mitään

saapui huomaamatta,

kuin varas

salaa hiipien.

Hiljaisesti se vie kaiken,

myös asiat joista

en tiedä mitään.

Se häiritsee muita

enemmmän,

minähän siitä

en tiedä mitään.

Ei ole mukavaa

kun toiset tietää

 milloin minä,

en tiedä mitään.

On helppoa kun

on asioita, joista

en tiedä mitään.

Vielä tulee aika,

jolloin kaikki on vaikeaa,

siitä,

en tiedä mitään.

Hapuilua 181 haasteeseen.

Valokuva

Vintin hämyssä puruja pöyhin.
Mielessä lämpöisempi koti.
Löysin menneitä,
turpeeseen tallennettuja muistoja.
Alas heti kapusin,
rakkaalleni valokuvan
puolikasta näyttämään
kuin suurta aarretta.

baari ei ny wörki

 
Torstain haasteeseen.







Työpaikan baarit ovat,
varsinkin työaikaan,
erittäin suosittuja.

Oven kolahdus yömyöhään
paljastaa kotiintuloajan.
Vessan ja keittiön kolinat,
häiritsevät unta.
Peiton heilahdus, patjan notkahdus,
herättävät uinuvan.
"Mites ilta meni?
Milläs tulit kotio?
Toiko poliisi vai tulitko taxil?
Eksää vois jo lopettaa noi yölliset keikat?
Lapsetki kyselee, et mihin sää aina häivyt illalla.
Mä en saa unta kun ootan, et millon tuut ja tuutko ollenkkaan."

Hetken hiljaisuus,
"Kyl sä tierät, et kun yöllä jyrää puskutraktorilla baarin nurin, ni ei tuu kato niitä ihmisvahinkoja, tulee vaan älysiistii raunioo. Eihän sitä ny voi päiväsaikaan kiinnijäämättä tehä."

"Joo mutta kun lapsetkaan ei tykkää, sä oot aina illat poissa ja mäkin pelkään, et sulle voi sattua jotaki. Jättäisit nyt jo tuollaiset lapselliset yöjuoksut nuoremmille, et sä niitä kaikkia kerkee kuitenkaan yksin tuhoon. Niitähän syntyy ku sieniä tällä ilmalla."

"No joo, se on totta, harmi. Pitäis olla kato sellainen baarilätkä,semmoinen kerrostalon kokoinen. Sillä vois sitten lätkiä niitä baareja kasaan hiukka nopeemmin."

Hetken hiljaisuus ja sit sadasosasekunnis "Ai että mikä! Ootko sä juonu?"
"No baarilätkä, samanlainen kui kärpäslätkä mut paljo isoompi. Mut unohda se, ei se toimis kuiteskaan. Pitäis olla jokin iso heilutteleen sitä ja mäkin oon vaan
tällainen pikkuinen ukko suurinen ajatuksineen. Nukutaan ny vaan, hyvää yötä."

En postaa tätä inspikseen, ei oikein taipunu runoksi.